The Big Red Adventure on point'n'click-peli, joka on jatkoa Nippon Safes, Inc. -pelille. Big Red Adventuren erottaa muista kaltaisistaan huonosti suunniteltu toimintajärjestelmä ja pelin neljään eri osaan jakaminen siten, että mitä tahansa neljästä eri osiosta voi pelata ilman edellisten osoiden selvittämistä. Pelin voi siis mennä ensiksi lävitse ja vasta sitten pelata vaikka ykkösosion. Jaon hyvänä puolena on, että jos jää jumiin vaikka heti ykkösosioon, niin voikin hypätä suoraan kakkososioon. On tietysti yleensä kannattavampaa pelata osiot järjestyksessä, jotta juonikuvio olisi selvillä. Ykkös- ja kakkososioiden suoritusjärjestyksellä ei ole merkitystä, sillä niillä ei ole toistensa kanssa aikajatkuvuuden kannalta mitään merkitystä. Kolmososio kannattaa pelata vasta ykkösen ja kakkosen jälkeen ja nelonen viimeisenä.

Ykkösosiossa ohjataan Doug Nutsia, joka pyrkii ryöstämään Moskovan museon ja päättyy lopuksi Orient Expressiin eli idän pikajunaan. Kakkososiossa ohjataan isoa mutta tyhmää Dino Fagolia, joka on jäänyt laivastaan ja päätyy myös lopulta Orient Expressiin. Kolmososiossa ohjataan kaikkia kolmea pelin sankaria, ensin kuitenkin vielä esittämättä olevaa Donna Fatalea, joka on myös Orient Expressissä, koska on lähtenyt rikkaan JR:n matkaan. Nelososiossa Neuvostoliiton kulta-aikoja kaipaava professori, joka pyrkii herättämään Leninin henkiin, kaappaa Donna Fatalen ja Dino ja Doug lähtevät pelastamaan Donnaa. Pelin tarkoituksena on siis estää Neuvostoliiton paluu, vaikka se selviääkin vasta pelin viime hetkillä. Aluksi väkeä vain liikutellaan eteenpäin heidän elämässään milloin milläkin tarkoituksella.

Pelin huumori on sitä tavallista, mitä yleensäkin point'n'click-peleissä, eli jos olet nauranut sille, naurat tällekin. Itseäni se kylläkin alkaa jo hiljalleen tympiä. Paljon ihan hyviä oivalluksia pelissä kyllä on huumoripuolella, mutta räväkkyys puuttuu. Paljon huumoria revitään Venäjän kapitalisoitumisesta, jolloin Venäjällä on siis Burger Czar -ketju ja siellä mm. Vodka Colaa. Pelikoneiden puolella on Lenintendo ja siinä peli Wall Street Fighter. Venäjän nuorisoa valloittavat Teenage Ninja Beatlesit. Historiallisempaakin löytyy, kuten Marxin veljesten Groucho ja Harpo.

Pelin tunnelma on välillä hyvinkin tutunomainen suomalaisille, sillä kaikissa osioissa on enemmän tai vähemmän lumiset maisemat. Grafiikat pelissä ovat varsin hyvät, mutta vaativat kuitenkin hieman tottumista, kun ovat Hires-tilassa ja 32-väriset, jotta peli toimisi myös muissa kuin AGA-koneissa. (Pelin taustakuvat ovat suoria käännöksiä PC-versiosta.)

Pelissä ärsytti sen bugisuus. Ykkös- ja kakkososio kaatuivat vaikkakin harvakseen, kolmososio kaatui vähän väliä, mutta nelososio ei kaatunut kertaakaan. Pelitilanne on suositeltavaa tallentaa vähän väliä, etenkin kolmososiossa, jossa ei välttämättä päässyt edes kolmea kuvaruutua eteenpäin, kun kone jo kaatui. Tiedä sitten, onko vika vain minulla vai ihan yleinen. Muuten kaatuminen ei hirveästi haitannut, mutta kolmososio kaatui sen verran usein, ettei pelistä oikein pystynyt nauttimaan. Onneksi kolmososio on kuitenkin kaikkein helpoin.

Huonoa pelissä on myös se, ettei aina oikein tiennyt mitä pitäisi tehdä. Pelissä on myös joitain sellaisia asioita, jotka olisi ollut mukava tietää jo etukäteen. Antennin käyttäminen maksulliseen vaakaan ei oikein ole ensimmäisiä mieleentulevia ratkaisuvaihtoehtoja. Tosin lopputulos on ihan looginen, eli rahaa saa ulos niin monta kertaa kuin haluaa. Toinen asia, joka olisi ollut hyvä tietää, jotta sen takia ei jumiutuisi ensimmäisellä kerralla, on kakkososiossa: Dinon pitää ostaa papuja, syödä ne ja mennä sen jälkeen voimanostokilpailuun. Jos näin ei tee, voivat rahat loppua kesken, jolloin on hieman jumissa.

On myös hemmetin outoa, että kuumailmapallon saa ilmaan käymällä hotellihuoneen vessassa, eikä ole sanomattakin selvää, että kun lähettää kirjeen, niin pitää hakea hotellista vastaus. Kun nelososion alussa liikutaan sekä Dinolla että Dougilla, on typerää että jos käyttää väärää henkilöä jonkun esineen nostamiseen, hahmo ei yksinkertaisesti ota sitä eikä edes vihjaise, että toinen voisi kuitenkin ottaa tai käyttää sitä. Kun muistaakseni liidulla pitää piirtää levysoittimen eteen ympyrä, niin lattiasta ei vihjaista millään muotoa, vaan kohdan pitää yksinkertaisesti olla oikea. Pelistä löytyy myös kohta, jossa pitää ottaa tiikeripatsaan hammas irti. Hammas löytyy suunnilleen yhden pikselin tarkkuudella, eli jos ei ole melkoisen varma, että tiikeripatsaasta pitää ottaa hammas irti, niin sitä tuskin vahingossa löytää.

Pelissä ärsytti sekin, ettei esineistä löytämisen jälkeen saanut muuta tietoa kuin mitä kuvan perusteella sai selville. Esimerkiksi setelirahoista ei kyllä liian nopeasti juuri seteleitä tullut mieleen. Etenkin ykkösosiossa asia häiritsee, kun Dougilla on jos jonkinlaista pientä teknistä vempelettä, jotka kaikki ovat toisiaan muistuttavia esineitä. Sattuu liian herkästi siten, että vain yksinkertaisesti kokeilee jokaisen esineen, jos ne vaikka tekisivät jotain, kun ei yksinkertaisesti muista mikä mikin oli.

Tekstit, silloin kun niitä ei voi itse kontrolloida, vaihtuvat liian nopeasti. Saman kohdan joutuu katsomaan monta kertaa uudelleen, ennen kuin ehtii lukea, mistä on kyse. Puhetta pelissä ei alkuintron lisäksi ole, mikä on sinänsä harmi, sillä peli olisi ollut yksi parhaista point'n'click-peleistä, jos puhe olisi ollut mukana. Tosin jos puhe olisi ollut yhtä huonoa kuin alkudemossa, niin eipä sitä paljon jää kaipaamaan, sillä jos tekstejä ei ehdi lukea, niin vastaavasti puheesta ei saa aina selvää ollenkaan.

Hahmojen liikkuminen ja kuvaruudun vieriminen on huonosti ohjelmoitu. Kaikkein pahimmillaan liikkuminen on Russian Doll Shown jälkeen. Jos pitää päästä pois studiosta, on työn ja tuskan takana, että oikean kohdan löytää. Heti ykkösosion alussa kun tulee hotellista ulos, niin ei ihan heti tajua, että kuvaruutu vierii vasemmalle, kun vieriminen ei tahdo aina alkaa, vaikka vasempaan laitaan kiinni menisi.

Yksi pelin positiivisimmista puolista on, ettei ykkös- ja kakkososion selvittämiseen ole pelkästään yhtä tapaa, tosin ykkösosiossa se rajoittuu lähinnä siihen, voittaako Russian Doll Shown vai ei. Kakkososiossa on ainakin kolme eri tapaa joutua Orient Expressiin, ja esimerkiksi juopon päänsäryn hoitamiseen on kaksi eri tapaa. Juuri kakkososio on koko pelin paras, ja jos kaikki osiot olisivat olleet yhtä vapaita selvittämistavoiltaan, niin tämä olisi ollut todella hyvä peli. Big Red Adventure on parhaimmillaan silloin, jos on läpipeluuohjeet jossain tarpeeksi helposti löydettävissä, sillä pelissä on kuitenkin typerästi suunniteltuja kohtia, jolloin läpipeluuohjeen ansiosta ei tarvitse turhaan jahkailla paikoillaan tuntikausia.

Jos tahtoo pelata itselleen uutta point'n'click-peliä, niin tätä kannataa harkita yhtenä vaihtoehtona. Kun hintakin on alle kaksisataa, niin se ei ihan mahdottoman kalliilta tunnu. Tosin suosittelen silti harkitsemaan esimerkiksi Sixth Sense Investigationia, sillä vaikka The Big Red Adventure onkin huomattavasti ammattimaisemman oloinen, niin se on kuitenkin aika lyhyt, paria kohtaa lukuunottamatta helppo eikä siinä ole puhetta. En ihmettelisi, vaikka joku himopeluri pääsisi pelin yhdessä päivässä lävitse, mutta pari tuntia päivässä viihdykkeenä tämä kestää ehkä viikon tai kaksi. Enemmän pelaavat menevät tämän lävitse suunnilleen kolmessa päivässä.

Peliä voi pelata suoraan CD:ltä, mutta tallennettava on kuitenkin kiintolevylle. Peli toimii luultavasti millä tahansa Amigalla, jossa kaksi megaa muistia. Pelin demoversion, joka vaatii toimiakseen AGA-koneen, voi hakea itselleen Aminetistä: /game/demo/tbra.lha (819 kt).

The Big Red Adventure

Englantilainen Amiga Format -lehti antoi pelille arvosanan 86%, CU Amiga 90% sekä PC-versiolle Pelit-lehti 89 ja MikroBitti 80.